Tuhannet timantit ovat laskeutuneet

Tänne on saapunut talven ensilumi. Kevyt kuura on laskeutunut pensaiden oksille, kuorruttaen ne valkeisiin ihmeellisen ihaniin, lituskaisiin kiteisiin.

Ympäristöntila, lämpeneminen ja talvien väistyminen ovat puhuttaneet oikeastaan niin kauan kuin muistan. Siivouksen lomassa taas kerran uppouduin kirjahyllymme aarteisiin ja käteeni osui Y.A. Jäntin ja Martti Haavion toimittama Suomen talvi valokuvateos vuodelta 1946. Kuusikymmentäkaksi vuotta sitten Suomen talven saapumista kuvattiin näin - On syksyjä, jolloin se antaa odotuttaa itseään kauan, viikkoja, kuukausia, mutta kerran se varmasti aina tulee. Jonakin iltana ilma yht´äkkiä viilenee ja viikkokausia harmaitten päivien sumussa ja syysöitten synkeässä pimeydessä piillyt taivas ilmestyy jälleen näkyviin miljoonien tähtien valaisemana. Aamulla maa on jo kovassa roudassa, lammikoissa on vahva jää ja uusi päivä valkenee kovien tulen- ja verenkarvaisten ruskojen palaessa pilvettömän taivaan itäisellä reunalla. Ilman kylmyys jo ikään kuin hiukan puraisee paljasta ihoa. Ja kun taivas sen jälkeen menee pilveen, näkee jo pilvien väristäkin, ettei sieltä tule enää vettä, vaan puhdasta valkoista lunta. Syksyisen päivän valju kirkkaus himmenee, etäämmällä näkyvien esineitten selvät ääriviivat käyvät epämääräisiksi. Ilmassa rupeaa leijumaan yksinäisiä suuria hiutaleita, jotka miltei juhlallisen hitaasti tanssien vajoavat maata kohti. Niitä on aluksi niin vähän, että yksittäiset hiutaleet saattaa erottaa vielä maassakin. Mutta vähitellen niitä rupeaa tulemaan yhä enemmän, yhä tiheämmin, kunnes ihmiset yht´äkkiä huomaavat olevansa keskellä syksyn ensimmäistä lumisadetta. Suuret ja pienet valkoiset hiutaleet tanssivat ilmassa iloisesti ja keveästi, nopeasti pyrähdellen ylös ja alas, juhlallisesti leijuen, yksitotisesti pudoten suoraan maata kohti, kukin luonteensa mukaisesti. Maisema rupeaa hitaasti muuttumaan ei ainoastaan väriltään, vaan myöskin muodoiltaan. Likaisen tumma ja lakastunut ruoho peittyy lumen valkoiseen vaippaan, mäntyjen ja kuusien vihreille, liikkumattomille oksille kerääntyy pieniä valkoisia lumityynyjä, pensaikkojen ja lehtipuitten alastomille oksille syntyy kuin huurretta, joka tekee ne entistä paksummiksi, ikään kuin humoristisen kömpelöiksi. Maan kuopat täyttyvät, kivien syrjät pyöristyvät, teiden lika häipyy näkyvistä. Koko maailma pukeutuu uuteen valkoiseen asuun, joka ei ole ainoastaan tahrattoman puhdas, vaan samalla kuin hiukan naismaisesti pöyhistelevä ja keimaileva pehmeine kaarteineen. Talven ensimmäinen lumi on tullut maahan.

Kirjassa on äärettömän aistikkaasti ja hienovaraisesti kuvattu talven tuloa. Kuinkakohan moni meistä nykyihmisistä ennättää seisahtumaan tarkastelemaan luonnon merkkejä noin tarkoin. Säätiedotukset ja satelliitit kertovat minuutin taarkkuudella mitä on odotettavissa ja luonnonlukutaito katoaa pikku hiljaa, aivan varkain.

Toki pitänee myöntää, että täälläkin I-II vyöhykkeen rajamailla tuon äsköisen kuvauksen tapahtumat ovat käyneet toten eilisen ja viime yön aikana maaliskuun jo taittuessa armotta kohti huhtikuuta. Siitä huolimatta kiteiden kauneutta ei voi muuta kuin hiljaa ihmetellä.

Kärhöjen silmut ovat paisuneet ja pilkahduksen vaaleaa vihertävää voi huomata kimaltelevien kiteiden seasta.

Armas - tuo niin rakas koiruus, unikaveri ja hyvän huomenen toivottaja ihastelee ikkunasta avautuvia näkymiä. Ja kukaties jo haaveilee kesän tuoksuista ja lehmien saapumisesta.

Yhdessäoloa ja humputtelua

Tänään nuorimmaiseni on ollut onnensa kukkuloilla, leijunut sfäärillä 319 ja ollut niin intoa puhkuen, että on ihan huimannut katsoa moista menoa. Ensimmäinen pianotunti on takana ja tätä hetkeä on odotettu kuin kuuta nousemaan. Lähdimme siis aamutuimaan kymmeneksi ensimmäiselle pianotunnille. Kello ei ollut ehtinyt kunnolla näyttää edes puolta päivää kun minuun katsottiin jo päättäväisyyttä uhkuen ja sanottiin - soita sille työpaikkasi talkkarille ja sano, että nyt pitää päästä harjoittelemaan pianon soittoa. Vähän hymyilytti. Pienimmäinen on sisukas ja päättäväinen ja hänellä on aina ratkaisu likipitäen kaikkeen takataskussaan. Meillä kun ei ole omaa pianoa ja töissäpä on. No lähdimme kuitenkin sunnuntaiajelulle lasten ja vanhempieni kanssa Turkuun Kauppilan puutarhaan.

Ajattelin hankkia luotto vaaleanpunaisten tulppaanien sijaan keltaisia pääsiäisen kunniaksi ja olen ollut suorastaan tyrmistynyt, miten kovalta ja kylmältä keltaiset tulppaanit näyttävätkään. Voih miten kaipaankaan jo niitä herkempiä ja suloisempia vaalenpunaisia - sniff

Pieni vihreä helmin koristeltu pääsiäismuna on ainut pehmeys noiden tasaisen keltaisten ja suorastaan elottomilta vaikuttavien keltaisuuksien joukossa.

Saimme äidiltänikin pääsiäis kukkia ja näissä oli jo aivan toisenlaista viehkeyttä - vihreää, mikä hehkui violettia kristallia vasten.

Kukkakimpun keskipisteenä oli keltainen protea. Näitä olen vienyt vuodesta toiseen lukuisten näyttelyiden avajaisiinkin. Protea kestää maljakossa uskomattoman kauan ja on jotenkin juuri oikeanlainen kukka avajaistunnelmaan.

Protea on muutoinkin jännittävän oloinen pitkine haituvineen ja massivisineen ulkomuotoineen.

Ja sitten noiden ihanuuksien lomassa oli vielä tämmöisiä. Kutkuttavia, karvaisia, kellanvihreitä kukkia. Oikeastaan ne näyttävät hieman taikakukilta.

Siis iltapäivä meni Kauppilan siemenvalikoimiin uppoutuen. Hyllymetrit notkuivat toinen toistaan ihanampien kukkien loistosta. Toisella silmäkulmalla seurasin kuinka vanhimmaiseni hipelöi siemenpusseja ja ilmassa oli aistittavissa taimikuumetta. Onkohan siis puutarhainnostus periytyvää sorttia. No joka tapauksessa se lukeutuu niihin elämän pieniin mutta yllättävän merkityksellisiin asioihin. Niihin joissa näet kättesi jäljen, tunnet mullan kosketuksen, tuulen tuiverruksen ja asioihin joiden eteen sinun on tehtävä töitä, huolehdittava ja hoivattava. Ja koskaan vaivannäkö ei jätä kylmäksi. Vuosi vuodelta voit yhä uudelleen ja uudelleen yllättyä, ihastua, löytää ja rakastua. Great Dixter on Englannin suosituimpia puutarhakohteita. GristopherLloydille puutarha on ollut temmellyskenttä, johon tinkimättä ajasta hän on uhrannut hikeä, hikeä, raavasta työtä ja elämänsä. Jo yksistään puutarhan Long Border on 200m pitkä ja 45m leveä. Nyt joudun lainaamaan hyvin kuvaavan otteen tuosta Eeva Ruoffin Puutarhataiteen helmiä kirjasta - Lloyd viittaa kintaalla ajatukselle, että puutarhan tulisi olla helppohoitoinen. Hän on aina tuhahdellut "pyh" ja "pah" arvostelijoille, jotka ovat väittäneet, että nykyihmisillä ei olisi muka möyriä puutarhassa ja aina vain kepittää, kitkeä, lannoittaa, kastella ja sitoa kasvejaan. Lloyd puolustaa sisukkaasti näkemyksiään. Hänen puolestaan kaikenlaiset laiskimukset voivat painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, heitä ei pidä ollenkaan päästää oikeaan puutarhaan - Mies on syntynyt 1921 ja haluaa edelleen kitkeä itse puutarhansaan. Niin minäkin haluan kitkeä itse - silloin näkee parhaiten kasvun ihmeet. Pääsee lähelle ihmeellisiämpiäkin kasveja ja löytää kerta toisensa jälkeen jotain uskomattoman ihmeellistä. Kitkentätasolta avautuu puutarhan ihmeet aivan toisin kuin muutoin. Tuoksut ja tunnut tulevat käsinkosketeltalle etäisyydelle ja jokainen solu pääsee osalliseksi luonnon tarjoamista ihmeistä.

Suttonsin valikoima oli myös kerrassaan herkullinen. Pappa on luvannut hankkia 60 kpl dynoja helpottamaan esikasvatuspuuhia. Meillähän kupruilee paikka paikoin olohuoneen parkettikin esikasvatustiimellysten johdosta.

Ja sitten vielä juurakoita ja sipuleita. Vaaleanpunaista ja oranssia. Gladiukset ovat ihania - niin valtavan ihania suurina ryhminä. Ja nyt ajattelin kokeilen ensi kertaa dahlioitakin.

Hyasinttipavussakin oli jotain sulokkuutta. Vähän kuin satuujen pavunvarsi, mitä pitkin pääsi kipuamaan taivaaseen. Matkaa jatkettiin vielä Raision Plantageniin, missä oli myös hillittömät valikoimat jos jotakin. Ja lopulta herkuteltiin panniineilla Paimion Nesteellä. Humputtelureissun päätteeksi mahassa on aina tilaa yhdelle rasvaiselle ja epäterveelliselle panniinille kuuman mustan kahvin kera.

Ilta vietettiinkin sitten jälleen yhdessä köllien työhuoneessa ja katsellen maameren tarinoita. Tarinassa maailman tasapaino järkkyy ja lopulta pikkuinen tyttö ja poika yhdessä pelastavat maailman pahuudelta lausumalla tosinimensä, paljastamalla hyvyytensä ja valon lohikäärme kantaa heidät uuden auringonnousun aamuun. Varsin taidokkaasti piirretty animaatio on aina herkullista katseltavaa. Ulkona sataa lunta aivan tavattomasti ja nyt meillekin on tainnut tulla talvi. Magi pohti tuolla kommenteissa sitä, että huushollissamme tehdään pyykkienkin laitosta taidetta. Tänään kun raahasin ulos unohtuneita lumen peittämiä pyykkejä sisälle kuivumaan, mietin samaa=). Elämää suurempi taideteos - nyt punaiset pyykit on ripoteltu pitkin olohuoneen tuolien selkänojia, katon lamppukoukkuja ja kaikkialla on lumisateen jäljiltä kuivuvia pyykkejä. Miten näistä arjen askareista selviäisikin joskus kuin normaalit ihmiset, eikä jäisi haaveilemaan pyykkien satunnaisia värijärjestyksiä tai sitä millaisen yhdistelmän punaiset pyykit ja sinisenä hohtava taivas muodostaa. Korostaako pyykissä värjääntyneiden vaaleanpunaisten sukkien puna taivaan sinen sulokkuutta ja antaako äänekkäämpi ja kirkkaampi puna ryhtiä pyykkien muodostamalle kokonaisuudelle. Hmm. Siinäpä mielenkiintoinen tarkastelun kohde - pitänee taas huomenna viedä pyykkejä ulos kuivumaan=) Ainakin ulkona kuivuneiden pyykkien raikasta tuoksua ei voita juuri mikään. Siis sukellan ulkona tuulettuneisiin petivaatteisiini ja riennän puhtaiden pyykkien tuoksuiseen höyhensaareen - Hyvää yötä Teille kaikille ja kauniita unia

Arjen pienet mutta sitäkin kauniimmat asiat

Aurinko on jälleen syleillyt maisemaa, hohtanut niin kaivattua valoa ja lämpöä. Tänään on ollut liisan ihmeellisen divaanin laitto päivä ja siinä lomassa on kaikunut tuttu ja turvallinen pyykinpesukoneen ääni. Pienet asiat tekevät olon kotoisaksi, pienet arjen askareitten äänet, tuoksut ja tunnelmat. Oikeastaan ne ovat niin pieniä asioita, että niitä tuskin huomaa, jollei seisahdu silloin tällöin hetkeksi.

Yöt ovat hyytävän kylmiä ja suorastaan hitusen pelottaa pienokaisteni puolesta. Viimeyönä Somerolla oli peräti -14C ja Rekijoella ja meillä oli sentään vain -7C. Mutta silmut ja versot ovat yölämpötiloihin nähden huolestuttavan suuret. Valkoinen ritarinkannuskin on kasvattunut jo näin komeat alut.

Samoin lapsuudenkodistani peräisin olevien vaaleanpunaisten maatiaisakilleijojen lehtiruusukkeet hohtavat violettia maatuneiden lehtien lomasta.

Lehmilaidun nuokkuu uneliaana odottaen ensimmäisiä ammujia, tiineenä olevia emolehmiä, vastasyntyneitä vasikoita ja elämänääniä. Vielä on kuitenkin hiiren hiljaista ja ilma on tyven.

Arjessa yksi viehättävimmistä kodin askareista on pyykkien kuivumaan ripustaminen. Se miten kuivumassa olevien tekstiilien pinnat laskeutuvat levollisesti poimuille, se millaista tuoksua ne levittävät huoneilmaan.

Pyykkien sattumanvarainen värirytmi pyykkinarulla saa hymyilemään, ihastumaan ja suorastaan haltioitumaan.

Ja taivaansineä vasten hehkuvat punaiset pyykit tuulessa. Arjen pieniä ihmeitä ja ihanuuksia - oi sorsilelee oi seramalee on viisas ken ymmärtää. Oi olin aivan unohtaa, että tänään onkin juhlapäivä, mutta samat pienet ihmeet pätevät siihenkin.

Taivaan sineen voisi vaikka rakastua

Aamu kahdeksalta ensimmäiset auringonsäteet hellittelivät maisemaa. Taivaan siniseen olisi voinut vaikka rakastua niin kuulakkaalta ja kutsuvalta se näytti. Maan oli yön aikana peittänyt kevyt höytyväinen lumihärme ja ilma oli raikas.

Vein matot ilmakylpyyn, samoin sänkyvaatteet ja imuroin sekä pesin lattiat. Halusin oikeastaan yllättää lapset, koska olen peräjälkeen kahtena iltana saapunut kotiin vasta yhdeksän hujakoilla ja yhdessätekemiseen löytyisi monen monituista mukavampaakin kuin siivoaminen. Yllätys oli melkoinen kun hain vanhimmaiseni koulusta yhdeltä ja poijan posket punottivat ja päätä särki. Kuumetta oli 38,6 ja nyt murmeli uinuu kuumeisena tuuletetuissa petivaatteissa, juotuaan mustaviinimarjamehua kokolailla puolisen litraa. Mustaviinimarjamehu on ollut aina meidän huushollin kuumeen tainnuttaja. Meille taitaakin tulla kotipääsiäinen, vaikka kyllä täällä puuhaa piisaa.

Koko huusholli kylpee auringossa ja lämpötila kipuaa täällä sisällä tukahduttavaksi. Aurinko lämmittää näin keväisin etelään aukenevien ikkunoiden kautta talon kuin kasvihuoneen konsanaan.

Meillä on maagiset seitsemän kylvöstä pääsiäisruohoja. Tämä tuuhea ruohikko, johon on kätkettynä paperimassasta tehtyjä minilohikäärmeenmunia on ehdottomasti tämän pääsiäisen lemppari.

Itseasiassa näitä lohikäärmeenmunakätköjä on oikein kaksin kappalein. Nuorimmaisen kanssa järjesteltiin näitä ihania muna-aarteita ruohikkojen sekaan ja juotiin mustaviinimarjamehua ihan varuiksi.

Ja löytyyhän ruohikkojen seasta myös näin ihku pupupoikakin. Rauhaisaa pääsiäisenodotusta Teille kaikille.

Kilpavarustelu on alkanut

Jottei elämä menisi pelkäksi pehmoiseksi mössöksi olen päättänyt perustaa puutarhaan giardino segreto nurkkauksen - pienen palan salaista puutarhaa, johon voi kätkeä salaisuuksia, ihan pienen pieniä tai suuren suuria, niitä arjen tärkeitä asioita ja hyvänmielen tuojia - vain kauniita salaisuuksia. Jotta salaisuudet saisivat arvoisensa tilan, atmosfäärin ympärilleen pitää kasvivalintojenkin huokua salaista tunnelmaa. Salaiseen kammariin voi vetäytyä viettämään hiljaisia hetkiä, voimaantumaan ja levähtää hetksi syventyen omiin ajatuksiin, mietteisiin ja giardino segreto kietoo pienet salaisuudet huumaavien kukkien tuoksuun, tuulen lempeään kosketukseen ja kauas avautuvien maisemien viehätykseen.

Jouduin siis jälleen turvautumaan luottosiemeniin ja päädyin surffaamaan Thompson & Morganin sivuille. Kilpavarustelu on siis alkanut. Villinpihan Sanni kävi kisaamassa ja alkukantaiset viettini ovat heränneet. Mihinköhän tämä hulluus johtaa? Mutta täällä ollaan vaan kerran niin miksei sitten koko sielun kyllyydestä. On asioita joihin suhtaudun kepeästi, suorastaan väliinpitämättömästi ja on asioita joihin annan kaikkeni, heittäydyn, elän ja humallun. Puutarha kuuluu näihin jälkimmäisiin, aivan kuin erinäiset projektit, joissa minulla on näiden vuosien aikana ollut suorastaan etuoikeus olla mukana.

Työtahti on viimeisen kahden päivän aikana ylittänyt maagisen 32h rajan. Olo on aavistuksen väsähtänyt ja kotiin paluu oli enemmän kuin ihanaa. Lapset riensivät halimaan, koiruus pusuttamaan ja mummi oli pitänyt jälleen kerran kotijoukoista hyvää huolta ja kaikki tuntuivat kovin levollisilta. Koti huokui syvää rauhaa ja pappa oli tuonut jääkaappiin odottamaan herkullisen yllätyksen. Leivitettyjä pihvejä ananasrenkaiden kera, kaunista kalapateeta (hmm. vaikkei kala kuulukkaan erityisiin herkkuihini), marinoituja oliiveja ja kanasalaattia sekä katkarapusalaattia. Njam. Tänään kävin jälleen virkistäytymässä hersyvän naurun ja lempikebabbini seurassa. Naurun määrä pisti mahalihakset koville, mutta samalla kroppaan virtasi uutta voimaa ja intoa. Mitä elämä olisikaan ilman hyviä ystäviä, iloa ja hersyvää naurua.

Lapset ja koiruus uinuvat jo höyhensaarten seikkailuissa ja olen jälleen kerran uppoutunut Puutarhataiteen helmien tutkailuun. Olen pohtinut miten suuri intohimo on muovannut jumalallisia puutarhoja, miten suuria uhrauksia niiden eteen historian aikana onkaan tehty, miten monia miestyövuosia noiden ihmeellisten unelmien toteuttamiseen on uhrattu ja kaikki vain sydämen virkistykseksi, löytääkseen paikan, jossa voi surunsa unohtaa, paikan jossa voi hetken levähtää ja jossa kaikki aistit herkistyvät. Paikan jossa saavuttaa sisäisen rauhan ja tyyneyden. Toisaaltaan puutarhat ovat kautta aikojen olleet myös yhteisöllisyyden tyyssija. Paikka jossa aikuisetkin ovat saaneet luvan heittäytyä leikkimään piilosia, ottaa keinussa hurjat vauhdit. Sitä paitsi yhteisöllisyys on myös yhdessä tekemistä, yhdessä uurastamista yhteisten unelmien rakentamiseksi. Minulla on aina ollut ilo tehdä yhdessä noiden säihkyväsilmäisten lapsokaisteni kanssa keväisin kylvöpuuhia, pikkiriikkisten taimien koulimista, keväthavaintoja, kulkea paljain varpain sametinpehmeällä nurmella ja puhua päivän tapahtumista, elämästä ja ennen kaikkea oleskella yhdessä ja olla onnellinen siinä arjen keskellä niistä pienistä asioista, sanoista ja teoista.

Hymyjä ja halimuksia

Mahanpohjassa on perhosia, jännittää ja kutkuttaa - koko ruumis on aavistuksen täpinöissä. Olen tehnyt vihdoinkin siementilauksen ja väriloisto pistää hymyilemään ja olo tuntuu yhtä ihanalta kuin halimuksen aikana. Oikeastaan yllätyin tyystiin itsekin miten kepeämieliset ja valovoimaiset valinnat teinkään. Olen aavistuksen vapautunut viime keväästä ja joukkoon mahtui useita sekalaisia pussukoita. Tähän astihan olen suosinut vain ja ainoastaan tiukasti tietynvärisiä kasveja ja vieläpä niin, että olen viimeiseen asti karsastanut siemensekoituksia. Mutta nyt valinnoissa on herkkyyttä, hempeyttä, iloittelua ja runsautta. Siemeniä on tuloillaan kolmisen tuhatta ja ensimmäiset salkoruusut olen ajatellut pistää välittömästi itämään siementen saavuttua. Taivaansiniset ritarinkannukset ovat ehkäpä tämän planeetan ylväimmän näköiset kukkaset mitä tiedän. Niin ja törmäkukkien sini on myös melkoisen tainuttavaa. Olenkohan aavistuksen innoissani. Töiden jälkeen käpäisin siellä lemppari kebabissani, missä on aina niin kovin ystävällinen palvelu ja leppoisa henki. Tuskin maltoin edes syödä kun vaahto suussa selvitin tulevan kevään valintoja ja uppouduin tyystiin taimien koulintaan - niin että lopulta sain tosi leveän hymyn ja pienen vinkin hurjasta innostumisestani=) Ihmisellähän pitää olla intohimonkohteita, sellaisia mistä saa virtaa, voimia ja mihin voi tyystiin välillä uppoutua ihan täysillä.

Neilikoistakin valitsin harkitun yksiväristen sijaan värisekoituksen. Ja valkoisia kukkia on entistä enemmän. Papalla on kaiketi mahahaava ennen kesää jo pelkästä ajatuksestakin, että pitää jelppiä maiden vaihdossa, jyrsinnässä ja mikä pahinta - tehdä lähes päivittäin pakollinen puutarhakierros=)

Sitten luvassa on unikoita, unikoita, unikoita ja vähän sekaan sormustinkukkia ja ihku ihania vaaleanpunaisia salkoruusuja

Valkoisen kirjavat apinakukat ovat ehkäpä mielenkiintoisin löydös.

Ja lisää sulokkuutta, herkkyyttä ja hempukkamaisuutta. Hillityn harkitut ja tyylikkään kukat ovat siis menneen talven lumia ja tänä kesänä pääsee astumaan prinsessakammarista toiseen, tekemään retkiä vaaleanpunaisen eri vivahteisiin, herkuttelemaan väriloistolla ja liihottamaan yöpaitasillaan nuuhkimassa ihmeen ihanaisia tuoksuja. Oi kumpa aurinko lämmittäisikään huomenissa jo taas hitusen enemmän, kumpa maa sulaisi ja saisi heittää työvaatteet narikkaan ja hukkua puutarhan ihmeelliseen ja voimaannuttavaan maailmaan. Henkeä salpaa, sydän tykyttää, päässä kohisee ja maa vavahtelee - puutarhakiihko on jälleen saapumassa, ottamassa pikkuhiljaa omakseen ja räjäyttämässä tajunnan - huh huh=)

Tässä tunnelmia niille, jotka ymmärtävät puutarhakiihkon, niille joiden suonissa virtaa tulinenveri, niille joiden sydän sykkii yhä kiivaammin ja niille, joilla on intohimoja - kuulokkeet päähän ja volymet kattoon

Seitsemän vuotta lahottaa puun

Seitsemän vuotta tarvitaan puun lahoamiseen. Aamulla kun reippailin armaan koiruuden kanssa postiin niin postilaatikko oli kupsahtaneena ojanpientareelle. Puu, jonka varassa postilaatikko oleili oli lahonnut tyvestään ja aika oli tehnyt tehtävänsä. Miten seitsemän vuotta voikaan elämässä mennä kuin unessa - ilman suuria kiinnekohtia, ilman suuria muistoja. Kuin varkain aika on vienyt mennessään ja suurimmat saavutuksen ja muistot liittyvät työelämään niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin. Työ on aina ollut se elämä, virran ja voimien lähde, se intohimon palava temmellyskenttä. Tänä keväänä on kuitenkin kääntynyt lehti muistojen kirjassa ja kaiken näkee päivä päivältä yhä selvemmin. Kirkkaammin ja toisin silmin. Kuulakkaana kuin oraalle nousseen pääsiäisruohon. Värit ovat jälleen kirkastuneet ja tulleet askeleen lempeimmiksi.

Lasten laittamissa ohran oraissa kiteytyy ihanat muistot lapsuuden viljamaista, paljaiden varpaiden kosketuksesta ja maan multaisan lämmöstä. Voi miten odotankaan kevättä.

Narsissit nuokuttavat yöpakkasten jäljiltä päitään ja niiden herkkyys saa sydämen hymyilemään.

Maailmassa kauneus piilee yleensä jossain arvaamattomassa, arkisessa ja jopa unohdetuissa. Terttuselja, niin kuin joku teistä bloggaajista sitä nimitti huussintauskasviksi - yltiöpäiseksi omien polkujen tallaajaksi, mikä meidän leveysasteilla pahimmoisen rikkaruohon lailla valtaa sitkeästi tilaa itselleen. Mutta miten hurmaava se osaakaan olla. Miten sulokkuus viettelee ja saa pauloihinsa.

Sen sulokkaat nuput anelevat - jätä minut vielä täksi kesäksi sijoilleen. Anna minulle kasvurauha ja minä näytän sinulle jumalaiset nuppuni. Ja kun jäät tämän seireenin pauloihin se salakavalasti levittäytyy vuosi vuodelta, vallaten heikompia alleen. Mutta minkäs teet.

Oikeastaan tämä aika on puutarhan tarkastelun kannalta ehkä kaikken antoisinta aikaa. Jokaisesta kasvista voi löytää sen unohdetun puolen, sen aidomman ja herkemmän, kuin kesän runsaassa loistossa.

Varjoliljan siemenkodan lehdykät on somasti nyöritetty ja siemenkota näyttää korsetilta, minkä sisälle on kätkettynä ehkäpä puutarhani suurimmat aarteet - varjoliljan lituskat siemenet

Jokainen kota on oma yksilönsä. Talveen on sonnustauduttu mitä erilaisimmin kuosein. Tässä pilkullinen varjoliljan kota.

Siemenet ovat menneet menojaan. Osan olen visusti säilönyt senkkini kätköihin odottamaan pussitusta ja kevätkylvöjä, osan ovat linnut vieneet mennessään tai tuuli tuivertanut pitkin lähitienoita.

Vihdoinkin olen saanut tehtyä siementilauksen. Mieli on täynnä kutkuttavaa odotusta. Värimaailma on muuttunut, herkistynyt, keventynyt ja kirkastunut. Siemeniä on tuloillaan kolmisen tuhatta ja olen vähän raivaillut kasvihuonetta kuntoon, käynyt tutkailemassa ruukkuvarastoja ja yllyttänyt pappaa metsästämään vanhoja kivijalkakiviä. Tilannehan on niinkin kimurantti, että uusille taimille ei yksinkertaisesti ole missään tilaa - vaan istutusalueita on laajennettava rutkasti. Ja luvassa on kesällä myös puolenhehtaarin mansikkamaan perustus. Mihinköhän tämä vaatimaton ja pienimuotoinen puutarhaharrastus vielä meitä viekään. Ehkäpä tosiaan katoamme jonakin päivänä vielä tuonne puutarhaan aivan kuin tänään olemme etsineet kadonnutta voimavirtapistoketta. Miten seinät pystyvät sellaisenkin nielemään olemattomiin=) Mutta huomenissa pääsette ihailemaan tulevan kesän kaunokaisia tai ylihuomenna, sitä ennen vielä yksi jumalallinen Luca Turilli - missä on kevään odottelun vipinää ilmassa.

New Century´s tarantella

Serj Tankian ja pääsiäisen odotus

Maailma on pienistä asioista kiinni. Olemme ruvenneet harrastamaan ihania iltapaloja ja yhteisiä hetkiä. Arjen pieniä yleellisyyksiä, hedelmäpaloja, päärynää, banaania, kiwiä, ja muutamaa eksoottisempaa hedelmää Kerttu Nurmisen Verna jälkiruokakulhoista ja Valion mansikkasoppaa Alfredo Häberlin Senta laseista. Juhlia on suorastaan aniharvoin ja lasit pölyttyvät senkin uumenissa. Niin miksei välillä vähän kohottaisi maljoja yöpaidat päällä ja nautiskelisi pienistä hetkistä.

Siemaillessa ihania etelän hetelmiä kannattaa samalla antautua ihmeelliselle Luca Turillille

Pääsiäsruohomme on kasvaa hurauttanut vanhassa kermanekassa. Ja pöydälle on ilmaantunut lisää lasipalloja. Nuorimmaiseni on Villinpihan Sannin tavoin armoton keltasallertikko, mutta pieninä annoksina keltaista sentään sopii olla pääsiäisen odotuksessa.

Ja tietysti pulluraisia hullunkurisia tipuja on ilmaantunut kaappien kätköistä juhlistamaan pääsiäisen odotusta. Toinen tipuista on merkitty. Tipun päähän on ilmestynyt lyijykynällä tehty rasti - hmmm. Täällä tapahtuu aina jotain selittämätöntä ja kummallista ja kaksi killisilmää vain hymyilevät.

Jokunen aika sitten joku teistä lukijoista ihmetteli sitä, että asummeko lainkaan Suomessa kun aina on lumetonta. Tänään satoi hitusen karvahattuja.

Niin - tyystiin lumettomaan maahan. Valkeat laikut kuvassa ovat vesilammikoita ja lunta ei ole edes metsänreunoissa.

Naisellisuusbuumini jatkuu. Aamulla lähdettiin Turkuun lasten kevätvaatteita metsästämään. Vanhimmainen on kasvanut roimasti ja skeittikengät, musta maihari ja tummanharmaat lökäpöksyt piti saada, jotta katu-uskottavuus säilyisi ja nuorimmainen komeili vaaleassa kevätakissa ja vaaleanpunaisissa sormikkaissa. Ja sitten se taas tapahtui kuin varkain. Astuin naistenvaateliikkeeseen ja silmäilin kevättakkeja, koska edellisen ihku ihanaisen kevättakini kohtalo on yhä salaperäisyyden verhoamaa. Takki on nimittäin kadonnut olemattomiin. Itseasiassa jo viime keväänä selviydyin ilman minkäänlaista takkia. Talomme ahmii milloin kenkiä, milloin takkeja ja viimeksi tänään olen selvittänyt kadonneen muistikirjan tapausta. No silmäilin siis kevättakkivalikoimaa ja sitten se oli siinä edessäni, polvistuin, henkeä salpasi ja tiesin jo ensikoskettamalta, että tuossa se on. Leveä, avonainen ja runsaskankainen kaulus, tyköistuva leikkaus, hihansuihin levenevät hihat, tyrmjä kangas ja suuret kaksiriviset napit. Olin tyystiin myyty.

Tänään olen muuten jälleen kerran myös uppoutunut jumalallisten www-sivujen maailmaan. Ehkäpä tämän maailmankaikkeuden kiehtovimmat sivut löytyy Serj Tankianilta. Sen lisäksi, että miehen musiikki saa vapisemaan niin myös tuo visuaalinen maailma saa tajunnan räjähtämään ja huimaamaan.

Serj Tankian