Seitsemän vuotta tarvitaan puun lahoamiseen. Aamulla kun reippailin armaan koiruuden kanssa postiin niin postilaatikko oli kupsahtaneena ojanpientareelle. Puu, jonka varassa postilaatikko oleili oli lahonnut tyvestään ja aika oli tehnyt tehtävänsä. Miten seitsemän vuotta voikaan elämässä mennä kuin unessa - ilman suuria kiinnekohtia, ilman suuria muistoja. Kuin varkain aika on vienyt mennessään ja suurimmat saavutuksen ja muistot liittyvät työelämään niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin. Työ on aina ollut se elämä, virran ja voimien lähde, se intohimon palava temmellyskenttä. Tänä keväänä on kuitenkin kääntynyt lehti muistojen kirjassa ja kaiken näkee päivä päivältä yhä selvemmin. Kirkkaammin ja toisin silmin. Kuulakkaana kuin oraalle nousseen pääsiäisruohon. Värit ovat jälleen kirkastuneet ja tulleet askeleen lempeimmiksi.
Lasten laittamissa ohran oraissa kiteytyy ihanat muistot lapsuuden viljamaista, paljaiden varpaiden kosketuksesta ja maan multaisan lämmöstä. Voi miten odotankaan kevättä.
Narsissit nuokuttavat yöpakkasten jäljiltä päitään ja niiden herkkyys saa sydämen hymyilemään.
Maailmassa kauneus piilee yleensä jossain arvaamattomassa, arkisessa ja jopa unohdetuissa. Terttuselja, niin kuin joku teistä bloggaajista sitä nimitti huussintauskasviksi - yltiöpäiseksi omien polkujen tallaajaksi, mikä meidän leveysasteilla pahimmoisen rikkaruohon lailla valtaa sitkeästi tilaa itselleen. Mutta miten hurmaava se osaakaan olla. Miten sulokkuus viettelee ja saa pauloihinsa.
Sen sulokkaat nuput anelevat - jätä minut vielä täksi kesäksi sijoilleen. Anna minulle kasvurauha ja minä näytän sinulle jumalaiset nuppuni. Ja kun jäät tämän seireenin pauloihin se salakavalasti levittäytyy vuosi vuodelta, vallaten heikompia alleen. Mutta minkäs teet.
Oikeastaan tämä aika on puutarhan tarkastelun kannalta ehkä kaikken antoisinta aikaa. Jokaisesta kasvista voi löytää sen unohdetun puolen, sen aidomman ja herkemmän, kuin kesän runsaassa loistossa.
Varjoliljan siemenkodan lehdykät on somasti nyöritetty ja siemenkota näyttää korsetilta, minkä sisälle on kätkettynä ehkäpä puutarhani suurimmat aarteet - varjoliljan lituskat siemenet
Jokainen kota on oma yksilönsä. Talveen on sonnustauduttu mitä erilaisimmin kuosein. Tässä pilkullinen varjoliljan kota.
Siemenet ovat menneet menojaan. Osan olen visusti säilönyt senkkini kätköihin odottamaan pussitusta ja kevätkylvöjä, osan ovat linnut vieneet mennessään tai tuuli tuivertanut pitkin lähitienoita.
Vihdoinkin olen saanut tehtyä siementilauksen. Mieli on täynnä kutkuttavaa odotusta. Värimaailma on muuttunut, herkistynyt, keventynyt ja kirkastunut. Siemeniä on tuloillaan kolmisen tuhatta ja olen vähän raivaillut kasvihuonetta kuntoon, käynyt tutkailemassa ruukkuvarastoja ja yllyttänyt pappaa metsästämään vanhoja kivijalkakiviä. Tilannehan on niinkin kimurantti, että uusille taimille ei yksinkertaisesti ole missään tilaa - vaan istutusalueita on laajennettava rutkasti. Ja luvassa on kesällä myös puolenhehtaarin mansikkamaan perustus. Mihinköhän tämä vaatimaton ja pienimuotoinen puutarhaharrastus vielä meitä viekään. Ehkäpä tosiaan katoamme jonakin päivänä vielä tuonne puutarhaan aivan kuin tänään olemme etsineet kadonnutta voimavirtapistoketta. Miten seinät pystyvät sellaisenkin nielemään olemattomiin=) Mutta huomenissa pääsette ihailemaan tulevan kesän kaunokaisia tai ylihuomenna, sitä ennen vielä yksi jumalallinen Luca Turilli - missä on kevään odottelun vipinää ilmassa.
Seitsemän vuotta tarvitaan puun lahoamiseen. Aamulla kun reippailin armaan koiruuden kanssa postiin niin postilaatikko oli kupsahtaneena ojanpientareelle. Puu, jonka varassa postilaatikko oleili oli lahonnut tyvestään ja aika oli tehnyt tehtävänsä. Miten seitsemän vuotta voikaan elämässä mennä kuin unessa - ilman suuria kiinnekohtia, ilman suuria muistoja. Kuin varkain aika on vienyt mennessään ja suurimmat saavutuksen ja muistot liittyvät työelämään niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin. Työ on aina ollut se elämä, virran ja voimien lähde, se intohimon palava temmellyskenttä. Tänä keväänä on kuitenkin kääntynyt lehti muistojen kirjassa ja kaiken näkee päivä päivältä yhä selvemmin. Kirkkaammin ja toisin silmin. Kuulakkaana kuin oraalle nousseen pääsiäisruohon. Värit ovat jälleen kirkastuneet ja tulleet askeleen lempeimmiksi.
Lasten laittamissa ohran oraissa kiteytyy ihanat muistot lapsuuden viljamaista, paljaiden varpaiden kosketuksesta ja maan multaisan lämmöstä. Voi miten odotankaan kevättä.
Narsissit nuokuttavat yöpakkasten jäljiltä päitään ja niiden herkkyys saa sydämen hymyilemään.
Maailmassa kauneus piilee yleensä jossain arvaamattomassa, arkisessa ja jopa unohdetuissa. Terttuselja, niin kuin joku teistä bloggaajista sitä nimitti huussintauskasviksi - yltiöpäiseksi omien polkujen tallaajaksi, mikä meidän leveysasteilla pahimmoisen rikkaruohon lailla valtaa sitkeästi tilaa itselleen. Mutta miten hurmaava se osaakaan olla. Miten sulokkuus viettelee ja saa pauloihinsa.
Sen sulokkaat nuput anelevat - jätä minut vielä täksi kesäksi sijoilleen. Anna minulle kasvurauha ja minä näytän sinulle jumalaiset nuppuni. Ja kun jäät tämän seireenin pauloihin se salakavalasti levittäytyy vuosi vuodelta, vallaten heikompia alleen. Mutta minkäs teet.
Oikeastaan tämä aika on puutarhan tarkastelun kannalta ehkä kaikken antoisinta aikaa. Jokaisesta kasvista voi löytää sen unohdetun puolen, sen aidomman ja herkemmän, kuin kesän runsaassa loistossa.
Varjoliljan siemenkodan lehdykät on somasti nyöritetty ja siemenkota näyttää korsetilta, minkä sisälle on kätkettynä ehkäpä puutarhani suurimmat aarteet - varjoliljan lituskat siemenet
Jokainen kota on oma yksilönsä. Talveen on sonnustauduttu mitä erilaisimmin kuosein. Tässä pilkullinen varjoliljan kota.
Siemenet ovat menneet menojaan. Osan olen visusti säilönyt senkkini kätköihin odottamaan pussitusta ja kevätkylvöjä, osan ovat linnut vieneet mennessään tai tuuli tuivertanut pitkin lähitienoita.
Vihdoinkin olen saanut tehtyä siementilauksen. Mieli on täynnä kutkuttavaa odotusta. Värimaailma on muuttunut, herkistynyt, keventynyt ja kirkastunut. Siemeniä on tuloillaan kolmisen tuhatta ja olen vähän raivaillut kasvihuonetta kuntoon, käynyt tutkailemassa ruukkuvarastoja ja yllyttänyt pappaa metsästämään vanhoja kivijalkakiviä. Tilannehan on niinkin kimurantti, että uusille taimille ei yksinkertaisesti ole missään tilaa - vaan istutusalueita on laajennettava rutkasti. Ja luvassa on kesällä myös puolenhehtaarin mansikkamaan perustus. Mihinköhän tämä vaatimaton ja pienimuotoinen puutarhaharrastus vielä meitä viekään. Ehkäpä tosiaan katoamme jonakin päivänä vielä tuonne puutarhaan aivan kuin tänään olemme etsineet kadonnutta voimavirtapistoketta. Miten seinät pystyvät sellaisenkin nielemään olemattomiin=) Mutta huomenissa pääsette ihailemaan tulevan kesän kaunokaisia tai ylihuomenna, sitä ennen vielä yksi jumalallinen Luca Turilli - missä on kevään odottelun vipinää ilmassa.
6 kommenttia:
Varjoliljan siemenkodat on minunkin suosikkeja, mutta upeita oli nuo terttuseljan nuputkin. Kiva Blogi sinulla.
Eikö olekin hassua miten jokin pieni asia tai tapahtuma voi herättää ajattelemaan asioita, ajan kulkua ei välttämättä muuten huomaisi ollenkaan ellei olisi niitä pieniä pysäyttäviä hetkiä. Arvostan todella herkkyyttäsi ympäristöä kohtaan, toivon että joskus itsekin pääsen samaan. Elämä on vain niin hektistä, että monet asiat ja hetket liukuvat ohi, niin ettei niitä huomaa. Onneksi on puutarha ja blogit, ne saavat ajattelemaan elämän pieniä ja kauniita asioita:)
Sanontaanhan, että ihmisen elossa on seitsemän vuoden sykli. Seitsemän vuoden välein tapahtuu merkityksellisiä asioita. Kun vanhasta luopuu saa uusia asioita tilalle, joskus silmien avautumiseen tarvitaan lahonnut puu, toisille pitää tulla maanjäristys. Rohkeutta ja uskoa siihen, mitä kaikkea ihanaa elämässä vielä voikaan tapahtua, hento aavistus huomisen mahdollisuuksista.
Terttuseljan nuputhan ovat uskomattoman kauniita.
Munkin narsissit nuokkuivat pakkasyön jäljiltä, toivottavasti jaksavat nostaa taas kauniit kukkansa taivaita kohti.
(Löysin kuin löysinkin noita samoja valkoisia narsisseja näinkin pohjoisesta)
Niin... Elämä se on semmoista että joskus tuntuu että se huiskahtaa ohi ihan huomaamatta.Parhaiten siihen havahtuu kun omat ja sukulaisten lapset kasvavat tai joku puu jonka nuoruudestaan muistaa ihan pieneksi on hujahtanut isoksi.. Osasit kauniisti pukea sanoiksi tuon...
Minä en myöskään millään hennoisi heittää tuota meidän "huussintakuskasvia" menemään, vaikka se kasvaa ihan keskellä meidän etupihaa, kun se nyt vaan on niin hieno. Se on kylläkin semoinen kummajainen, ettei se tee noita marjoja juuri lainkaan, jotta tuskin pääsee leviämään. Olen kyllä niin hentomielinen lupiineidenkin kanssa, vaikka niitä meillä kasvaa ihan riesaksi asti, en koskaan halua niittää niitä jos ne vielä kukkivat, ja sitten siinä käy niin että tulee monta muuta puuhaa ja lupiinit unohtuvat, ja sitten kun havahdun asiaan viikatteen kanssa, on jo liian myöhäistä...
Teillä tosiaan on jo kevät edempänä kun seljapensaskin jo aukoo silmujaan! Suomi on pitkä maa! ;)
Ihanoita kuvia taas, onpa terttuseljakin jo pitkällä teillä. Minustakin se p-marjapensas on kovin vähättelevä tuosta kasvista, mutta taitaa olla perua vain siitä, että jossain päin sillä peitettiin ulkohuussin näkymiä, koska on nopeakasvuinen ja peittävä pensas - ei ollenkaan siksi, että se olisi jotenkin huonompiarvoinen, päinvastoin:)
Lähetä kommentti