Kilpavarustelu on alkanut

Jottei elämä menisi pelkäksi pehmoiseksi mössöksi olen päättänyt perustaa puutarhaan giardino segreto nurkkauksen - pienen palan salaista puutarhaa, johon voi kätkeä salaisuuksia, ihan pienen pieniä tai suuren suuria, niitä arjen tärkeitä asioita ja hyvänmielen tuojia - vain kauniita salaisuuksia. Jotta salaisuudet saisivat arvoisensa tilan, atmosfäärin ympärilleen pitää kasvivalintojenkin huokua salaista tunnelmaa. Salaiseen kammariin voi vetäytyä viettämään hiljaisia hetkiä, voimaantumaan ja levähtää hetksi syventyen omiin ajatuksiin, mietteisiin ja giardino segreto kietoo pienet salaisuudet huumaavien kukkien tuoksuun, tuulen lempeään kosketukseen ja kauas avautuvien maisemien viehätykseen.

Jouduin siis jälleen turvautumaan luottosiemeniin ja päädyin surffaamaan Thompson & Morganin sivuille. Kilpavarustelu on siis alkanut. Villinpihan Sanni kävi kisaamassa ja alkukantaiset viettini ovat heränneet. Mihinköhän tämä hulluus johtaa? Mutta täällä ollaan vaan kerran niin miksei sitten koko sielun kyllyydestä. On asioita joihin suhtaudun kepeästi, suorastaan väliinpitämättömästi ja on asioita joihin annan kaikkeni, heittäydyn, elän ja humallun. Puutarha kuuluu näihin jälkimmäisiin, aivan kuin erinäiset projektit, joissa minulla on näiden vuosien aikana ollut suorastaan etuoikeus olla mukana.

Työtahti on viimeisen kahden päivän aikana ylittänyt maagisen 32h rajan. Olo on aavistuksen väsähtänyt ja kotiin paluu oli enemmän kuin ihanaa. Lapset riensivät halimaan, koiruus pusuttamaan ja mummi oli pitänyt jälleen kerran kotijoukoista hyvää huolta ja kaikki tuntuivat kovin levollisilta. Koti huokui syvää rauhaa ja pappa oli tuonut jääkaappiin odottamaan herkullisen yllätyksen. Leivitettyjä pihvejä ananasrenkaiden kera, kaunista kalapateeta (hmm. vaikkei kala kuulukkaan erityisiin herkkuihini), marinoituja oliiveja ja kanasalaattia sekä katkarapusalaattia. Njam. Tänään kävin jälleen virkistäytymässä hersyvän naurun ja lempikebabbini seurassa. Naurun määrä pisti mahalihakset koville, mutta samalla kroppaan virtasi uutta voimaa ja intoa. Mitä elämä olisikaan ilman hyviä ystäviä, iloa ja hersyvää naurua.

Lapset ja koiruus uinuvat jo höyhensaarten seikkailuissa ja olen jälleen kerran uppoutunut Puutarhataiteen helmien tutkailuun. Olen pohtinut miten suuri intohimo on muovannut jumalallisia puutarhoja, miten suuria uhrauksia niiden eteen historian aikana onkaan tehty, miten monia miestyövuosia noiden ihmeellisten unelmien toteuttamiseen on uhrattu ja kaikki vain sydämen virkistykseksi, löytääkseen paikan, jossa voi surunsa unohtaa, paikan jossa voi hetken levähtää ja jossa kaikki aistit herkistyvät. Paikan jossa saavuttaa sisäisen rauhan ja tyyneyden. Toisaaltaan puutarhat ovat kautta aikojen olleet myös yhteisöllisyyden tyyssija. Paikka jossa aikuisetkin ovat saaneet luvan heittäytyä leikkimään piilosia, ottaa keinussa hurjat vauhdit. Sitä paitsi yhteisöllisyys on myös yhdessä tekemistä, yhdessä uurastamista yhteisten unelmien rakentamiseksi. Minulla on aina ollut ilo tehdä yhdessä noiden säihkyväsilmäisten lapsokaisteni kanssa keväisin kylvöpuuhia, pikkiriikkisten taimien koulimista, keväthavaintoja, kulkea paljain varpain sametinpehmeällä nurmella ja puhua päivän tapahtumista, elämästä ja ennen kaikkea oleskella yhdessä ja olla onnellinen siinä arjen keskellä niistä pienistä asioista, sanoista ja teoista.