Tuhannet timantit ovat laskeutuneet

Tänne on saapunut talven ensilumi. Kevyt kuura on laskeutunut pensaiden oksille, kuorruttaen ne valkeisiin ihmeellisen ihaniin, lituskaisiin kiteisiin.

Ympäristöntila, lämpeneminen ja talvien väistyminen ovat puhuttaneet oikeastaan niin kauan kuin muistan. Siivouksen lomassa taas kerran uppouduin kirjahyllymme aarteisiin ja käteeni osui Y.A. Jäntin ja Martti Haavion toimittama Suomen talvi valokuvateos vuodelta 1946. Kuusikymmentäkaksi vuotta sitten Suomen talven saapumista kuvattiin näin - On syksyjä, jolloin se antaa odotuttaa itseään kauan, viikkoja, kuukausia, mutta kerran se varmasti aina tulee. Jonakin iltana ilma yht´äkkiä viilenee ja viikkokausia harmaitten päivien sumussa ja syysöitten synkeässä pimeydessä piillyt taivas ilmestyy jälleen näkyviin miljoonien tähtien valaisemana. Aamulla maa on jo kovassa roudassa, lammikoissa on vahva jää ja uusi päivä valkenee kovien tulen- ja verenkarvaisten ruskojen palaessa pilvettömän taivaan itäisellä reunalla. Ilman kylmyys jo ikään kuin hiukan puraisee paljasta ihoa. Ja kun taivas sen jälkeen menee pilveen, näkee jo pilvien väristäkin, ettei sieltä tule enää vettä, vaan puhdasta valkoista lunta. Syksyisen päivän valju kirkkaus himmenee, etäämmällä näkyvien esineitten selvät ääriviivat käyvät epämääräisiksi. Ilmassa rupeaa leijumaan yksinäisiä suuria hiutaleita, jotka miltei juhlallisen hitaasti tanssien vajoavat maata kohti. Niitä on aluksi niin vähän, että yksittäiset hiutaleet saattaa erottaa vielä maassakin. Mutta vähitellen niitä rupeaa tulemaan yhä enemmän, yhä tiheämmin, kunnes ihmiset yht´äkkiä huomaavat olevansa keskellä syksyn ensimmäistä lumisadetta. Suuret ja pienet valkoiset hiutaleet tanssivat ilmassa iloisesti ja keveästi, nopeasti pyrähdellen ylös ja alas, juhlallisesti leijuen, yksitotisesti pudoten suoraan maata kohti, kukin luonteensa mukaisesti. Maisema rupeaa hitaasti muuttumaan ei ainoastaan väriltään, vaan myöskin muodoiltaan. Likaisen tumma ja lakastunut ruoho peittyy lumen valkoiseen vaippaan, mäntyjen ja kuusien vihreille, liikkumattomille oksille kerääntyy pieniä valkoisia lumityynyjä, pensaikkojen ja lehtipuitten alastomille oksille syntyy kuin huurretta, joka tekee ne entistä paksummiksi, ikään kuin humoristisen kömpelöiksi. Maan kuopat täyttyvät, kivien syrjät pyöristyvät, teiden lika häipyy näkyvistä. Koko maailma pukeutuu uuteen valkoiseen asuun, joka ei ole ainoastaan tahrattoman puhdas, vaan samalla kuin hiukan naismaisesti pöyhistelevä ja keimaileva pehmeine kaarteineen. Talven ensimmäinen lumi on tullut maahan.

Kirjassa on äärettömän aistikkaasti ja hienovaraisesti kuvattu talven tuloa. Kuinkakohan moni meistä nykyihmisistä ennättää seisahtumaan tarkastelemaan luonnon merkkejä noin tarkoin. Säätiedotukset ja satelliitit kertovat minuutin taarkkuudella mitä on odotettavissa ja luonnonlukutaito katoaa pikku hiljaa, aivan varkain.

Toki pitänee myöntää, että täälläkin I-II vyöhykkeen rajamailla tuon äsköisen kuvauksen tapahtumat ovat käyneet toten eilisen ja viime yön aikana maaliskuun jo taittuessa armotta kohti huhtikuuta. Siitä huolimatta kiteiden kauneutta ei voi muuta kuin hiljaa ihmetellä.

Kärhöjen silmut ovat paisuneet ja pilkahduksen vaaleaa vihertävää voi huomata kimaltelevien kiteiden seasta.

Armas - tuo niin rakas koiruus, unikaveri ja hyvän huomenen toivottaja ihastelee ikkunasta avautuvia näkymiä. Ja kukaties jo haaveilee kesän tuoksuista ja lehmien saapumisesta.